Masennus...tauti,joka ei meinaa päästää otettaan... lääkitystäkin on aloitettu ja lisää koetetaan aloittaa...ja silti jokainen päivä on kuin jyijyä...varsinkin aamut..
Kun kello soi aamulla herätystä...ensimmäinen ajatus on:EI VIELÄ!! minä en jaksa! Kuitenkin yleensä nousen ja avaan koneen ja netin,käyn suihkussa,keitän kahvit ja laitan hieman ulkonäköäni ja kampean pyörän selkään ja poljen puoli tainnoksissa kouluun.. Koulu on ollut minun pelastus..mielkästä tekemistä ja mukavia koulukavereita ja opettajia... Silti jokainen päivä meinaa iskeä se sama alemmuuden tunto ja ajatus,että minä en osaa ja minä olen huono kun nuo muut ovat viisaita ja osaavat....
Kuitenkin sitkeästi olen yrittänyt saada piirrustuksista selvää... kysynyt sitkeästi neuvoa ja apua ja saanut kuin saanutin sorvattua milloin minkäkinlaista kalikkaa piirrustusten mukaan...
Sitten se tunne kun työ on valmis...ja jos se vielä on onnistunut erikoisen hyvin...se tunne on huikean palkitseva:minä osasin ja pystyin... ja kuitenkin sama kierre kaikkinen ahdistuksineen alkaa seuraavana aamuna taas alusta...
On olo kuin rämpisi märässä betonnissa ja voivat uupuvat koko ajan pikku hiljaa.... tieto että on jaksettava.. ja kuitenkaan ei jaksaisi....
Varmaan tämä rahattomuus uuvuttaa tällä hetkellä aivan valtavasti... olen niin paljon yrittänyt vähälle aikaa saada kirittyä laskujani ajantasalle ja maksettua pois ja kun tämä kuu erityisesti veti saldon miinukselle jopa ruuan ostamisen suhteen...epätoivo ja uupumus oli kuin painava betonilaatta joka jysähti päälleni.....
Vaikka ensi kuussa PITÄSI helpottaa ulosoton suhteen,koko ajan on hirmuinen pelko,että entäs jos ei helpotakkaan???? miten ihmeessä SITTEN enää jaksan????
Olen muutenkin pettynyt ja vihaan ulkonäköäni...siihen kun lisää etten kolmeen kk ole käynyt edes lyhennyttämässä hiuksiani,joudun syömään epäterveellisesti.koska se on halvempaa ja suruuni mussutan kaikkea mässyroskaa..olen siis lihonut ja rupsahtanut ihan möhkäleesi.... on tunne,että en haluaisi liikkua ollenkaan ihmisten ilmoilla...häpeän ulkonäköäni ja toivon ettei kukaan entinen työtoverini tai tuttuuni näkisi minua nykyään.... Olo kuin kuin pultsarilla jonka ulkonäkö on rapistunut huonon elämän myötä...
Lisäksi koska en juurikaan ihmisille tai tuttavilleni ole koskaan kertonut elämäntlanteestani,masennuksestani tai rahattomudesta,on varmasti outoa katsella kuinka vajoan vain näin alaspäin elämässä...
Nekin muutamat ihmiset jotka minut tuntevat niin hyvin että olen kertonut kaikesta...on olo että haluan olla puhumatta heillekkään.... tuntuu että en vain muista miten iloitaan...
Se että tuttavapiirissämme kuoli alle 30v henkilö syöpään....pisti hetkekeis asiat tärkeysjärjestykseen...mutta nyt taas olen vajonnut suohon josta tuntuu etten pääse ylös...tyhmää....sitäkin vihaan itsessäni
Eilen luonani kävi eräs ihminen,jota rakastin joskus valtavasti...ja pettymys ettei hänellä ollutkaan niin palavat tunteet minua kohtaan,oli valtava muserrus....pääsin kuitenkin siitäkin yli ja olemme yhä hyviä ystäviä...Elämä kohdellut häntäkin raskaalla kädellä...
Oli ihanaa olla lähellä toista,nukkua toisen kainalossa ja kuunnella ja puhua miten myös hänellä on masennus...jotenkin ymmmärrys toimi molemmin puolin....
Aamulla oli ihana herätä hänenn vieressään,vaikka tiesinkin että hänen on samantein lähdettävä,eikä siitä storysta mitään tule enempää...hetken olo oli hyvä....Nyt sitten kun itsekseni istun taas kotona,iski se valtava tyhjyys ja epätoivo:MINULLA EI OLE MITÄÄN EIKÄ KETÄÄN...kukaan ei ota minua syliinsä ja lohduta kun minulla on paha mieli nyt...kun itken yksin yksinäisyyttäni....
Jotenkin se suru ja yksinäisyys vaan korostuu nyt kun hetken sai taas kokea mitä on olla toisen lähellä....
Se että tiedän että miulla on mummoilua tiedossa tänäkin viikonloppuna,vapun aattona jne...ei helpota asiaa yhtään...päinvastoin...ajatus pakolla tekemisestä ahdistaa entisestään...on vain koko ajna velvotteita tehdä jotain...
On tyhmää valittaa tätä kaikkea tänne...varmasti jokaisella ihmisellä on vähintään yhtä paljon velvotteita kuin minulla ja enemmänkin...mutta tälleen masentuneena ei osaa ottaa perspektiiviä asioihin...
No pitää vaan koettaa jotenkin jaksaa ja toivoa että joku päivä vielä helpottaa...niin rahallsesti kuin mielenkin puolesta... sinne asti on vain raahauduttava...päivästä toiseen...
Jotenkin Jesse Kaikurannan laulun sanat kolhtavat minuun tällä hetkellä:
Tule ostamaan..mä myynnissä oon. Monta hyvää rakkautta,rikoittuina taskussa,kaupan päälle saat.
Tule hakemaan,mä valmiina oon.Muistot muovikasseissa,sydän matkalaukussa.Valmis muuttumaan.Vie mut kotiin.
Vie mut kotiin uudelleen,laita mun pää ja sydän paikoilleen. Koske mua niin et en voi enää unohtaa,kuka on se joka minut omistaa.Vie mut kotiin.
Millä hinnalla mut viereesi saat.En mä pyydä liikoja.Pyydän palan taivasta ja pari suudelmaa.
En anna takuita,nyt riskillä vaan.Rakkaus saattaa satuttaa-Muista ettei vaihtaa saa,jos alkaa kaduttaa.Vie mut kotiin.
Vie mut kotiin uudelleen,laita mun pää ja sydän paikoilleen.Koske mua niin et en voi enää unohtaa.Kuka on se joka minut omistaa.Ja mä teen parhaani ja enemmänkin,et sä et pety milloinkaan. Vannon sen.Sä korjasit mut taas.
Vie mut kotiin uudelleen.Laita mun pää ja sydän paikoilleen,koske mua niin et en voi enää unohtaa.Kuka on se joka minut omistaa.Kuka on se joka minut omistaa.Vie mut kotiin.
mutta katsotaan....
